venusflytrip

Tervetuloa Jemina Staalon uusimman sarjakuvan maailmaan

Venus Flytrip 1999/2009

sarja graafisia novellikuvia

Tekstit ovat alunperin vuodelta 1999, kuvat jokseenkin tuoreempia.

Omistettu Ridley Scottin viimekuiselle lausunnolle: " Tieteiselokuva kuollut ".

Tämä sarjakuva on julkaistu netissä - koska se on mahdollista...

Welcome to Jemina Staalo`s new graphic novel Venus Flytrip in Finnish. It is made mostly 1999/2007. It is a black journey into the darkness of future of womankind. Fasten your seatbelt and set your corset, and fly....

Links: Linkkejä ja sompauksia: Ja jotain jaaritteluja: There´s something else and vicious... with english: http://www.myspace.com/jeminastaalo

..... Muuta ja mukavaa:

Jemina Staalo: Ja filmnoirimpi oli yö…

digitaalisen grafiikan yksityisnäyttely Vallilan kirjaston Kajava salissa 2.-19.10.2007.

Kirjasto on avoinna maanantai - torstai klo 10-19, perjantai - lauantai 10-15, osoitteessa Päijänteentie 5, Helsinki. Raitiovaunut 6, 7 ja 8. Kirjailija ja multimediataiteilija Jemina Staalon tuorein näyttely koostuu sinisen tai alakuloisen sävyisistä teoksista (muokattuja valokuvia ja/tai piirroksia digikuvana). Kielenä on film noir, ja teemana rikos, yön symboliikka, unen logiikka, ja elokuvamaisuus laajakangasta muistuttavine teoksineen. Miksi jäljitellä jäljitelmiä? Minä pidän pop-taiteen jauhavasta painotekniikasta, jossa jokin alkuperäinen muuttuu joko myytiksi, tai haaleaksi vesileimaksi. Näyttely sisältää digitaalisen grafiikan, ”oikean” filmille tarttuneen valokuvaukseni, ja tussitaiteeni poikkitaiteellisia muotoja noin vuosilta 1988-2007. Kaikki raiteet johtavat keskitysleireille. Ja onko vaino vain harhaa??

Lisää infoa: http://jeminastaalo.suntuubi.com/

Miksi me tarvitsemme sitten rikostarinoita? Luemme niitä ahmien mm. lomaviihteenä rauhallisella kesämökillä, omassa rauhassa, kahvia, minttuteetä tai sitruunavettä juoden, Hanna-tädin kakkuja syöden, varjossa puutarhan divaanilla tai riippumatossa, kun vekkarikello raksuttaa muuttumattomana pirtissä, vaikka aika ei meille merkitse mitään, ja ainoa yhdysside sivilisaatioon on matkaradio, joka kuuluttaa huomaamattomasti ohuesta yläpilvestä jossain Puuskajakarissa, ja nautimme kun rikos tapahtuu kirjan sivuilla, hallitusti.

Jemina Staalo: And the Night became Film Noir

MultiMEDEIA-artist and author Jemina Staalo invites you to exhibition And the Night became Film Noir …. in Vallilan kirjasto - Library of Vallila, Päijänteentie 5, Helsinki, Funland Finland, in the Viljo Kajava Hall 2.-19.10.2007. Vallila Library Opening hours: Monday - Thursday 10-19, Friday - Saturday 10-15. Public transport: Trams 6 and 7.

- Exhibition is made from old drawing, and photographs years between 1988-2007, with Digital Graphics as well. It is about blue, and blueish digital graphics and / or drawings using the language of film noir. Where the crime turns into poetry – as an Art piece. Far from reality. With symbolism of dreams, in the wide black frames of an old wide screen movie…. Frames looks like road or way to concentrate camps. The blue is the colour of the night and sleep, it is complicated from lullabies to crime scenes. - I like the rhythm of a road movie, the lines on the road, the lights that passed by… - Why film noir fascinates me? Lights, the shadows, lights, black, black night, smoke, smoking, frosted glass, cigarettes, hats, webs, dresses,… It is klaustrofobic, fetisistic, and paranoiac - But why we really need crimes as an entertainment??

More info: http://jeminastaalo.suntuubi.com/

Seuraava näyttelyni Ja filmnoirimpi oli yö koostuu sinisen tai alakuloisen sävyisistä teoksista (muokattuja valokuvia ja/tai piirroksia digikuvana). Kielenä on film noir, ja teemana rikos, yön symboliikka, unen logiikka, ja elokuvamaisuus laajakangasta muistuttavine teoksineen. Miksi jäljitellä jäljitelmiä? Minä pidän pop-taiteen jauhavasta painotekniikasta, jossa jokin alkuperäinen muuttuu joko myytiksi, tai haaleaksi vesileimaksi. Vaakakuvia koristavat mustat palkit, jotta teokset näyttäisivät laajakangasfilmiltä - muistuttaen myös junanraiteita. Kaikki raiteet johtavat keskitysleireille. Kuva on jotenkin vääristynyt, kuin katsoisin kellarista, tai vankilasta. Pidän filmiruutujen ja junanraiteiden, tai kaistaviivojen katkoittaisesta, jatkuvasta rytmistä, joka on road movien rytmiä. Siinä on paon, ja taakse vilkaisun maku.

Olen MultiMEDEIA ja -mediataitelija ja kirjailija Jemina Staalo.

Olen myös itseoppinut valokuvaaja kolmannessa polvessa, enkä näe eroa harrastusten ja työn välillä. Työpäiväni ja –viikkoni venyvät pitkiksi alkemistin kammiossani, joten rentoudun lukemalla, elokuvilla, matkustamisella, merisuolan haistelulla, ja pistaasipähkinöitä syömällä. Nautin lontoolaisista kirpputoreista ja kotomaisista divareista.

Olen kirjoittanut vuodesta 1983 lähtien lehtiin kaikenlaista julkaistua tekstiä runoista ja novelleista pakinoihin ja kirja- ja musiikkiarvosteluihin - kolumneja, ja artikkeleita unohtamatta. Osan artikkeleistani olen kuvittanutkin valokuvin. Työelämässä olen toiminut myös kirjoitus- ja multimediakouluttajana, siivonnut ja opettanut kehitysvammaisia siivoamaan, olen myös käsikirjoittanut, muokannut ja koostanut cd romppuja, pelejä ja tehnyt nettisivuja sekä opettanut lehden taittoa ja nettisivujen tekoa, ja kokannut poikakodissa. Olen renessanssi-ihminen.

Pohjoinen on minulle tärkeä kolea mielentila; se on viha-rakkaus –suhde. Nuorelle taiteilijalle pohjoinen ei anna muuta kuin inspiraatiota vielä puhtaasta impivaarasta, luonnosta, eikä kannusta, eihän täällä ole edes taidelukiota! Vain urheiluun keskitytään… Mutta silti Lapin kansa rakastaa taiteilijoitaan. Pitää todellakin voittaa Euroviisut jotta torppa irtoaa. Juuri tämä ei-kannustaminen antaa vielä enemmän sisua, että minähän näytän. Kun kunnan hopealusikka ei ole suussa, on teräksisempi lusikka otettava kauniisti käteen. On kovan työn takana saada työrauha, jotta voi keskittyä omaan työhönsä, taiteensa tekemiseen. Taidetta ei pidetä työnä, vaikka se työllistää seitsemän päivää viikossa, taiteilija paneutuu työhönsä kuin muukin navettatyöläinen, ei ehkä niin varhain, mutta vieläkin pitempiä päiviä ja öitä. Myös matkalla. Tietokoneen näyttöruudun voi ajatella olevan lehmä, jota pitää syöttää, ja jota pitää lypsää. Lannanluomistyöstä en puhu sen enempää. Rakastan myös vanhan ajan kirjoituskoneita, joita pitää tosissaan mäntätä, ja kirjoittaa vain merkityksellisiä sanoja.

Pidän pohjoisen jyrkkyydestä ja ehdottomuudesta: valo - varjo, vihreä vehreys – graafisen valkea hiljaisuus, tyyni vedenpinta – merimäinen myrsky, viiltävä hiljaisuus – kuovit ja hävittäjät. Intohimoni - pohjoisen ääriviivat, kaamos, lumisokeus, yötön yö, ruska, pääkallokelit, liukuvat äärimmäisyydestä toiseen. Meän kieli on rehevää, leveää, rehentelevää ja humoristista, se on oikein sopiva tarinan kieleksi.

Olen opiskellut kirjoittamista Oriveden Opistossa 1980-luvun lopulla, ja silloin kirjallisuus oli merkittävää – saihan upea kirjoittaja Salman Rushdie silloin tappokäskyn. Kirjallisuus on siis vaarallista! Ajatteleminen on vaarallista! Persoonallisuus on vaarallista! Tuolloin kirjailija ei vielä ollut pieni siveä suitsuttu valtion virkanainen, vaan boheemi suuri ja vapaa taitelija – silloin markalla sai enemmän, eikä kukaan ollut tirkistelemässä eikä kännykameralla lähettämässä mehevää lööppiä roskalehtiin. Hurjat juhlat ovat loppuneet, tai vähentynyt persoonattomiksi pikkujouluiksi. Toisaalta – kirjailijan maksa säästyy, ja hän pysyy työkunnossa pitempään. Ikävä kyllä, kustantamot julkaisevat nykyään kaikkien muiden kuin kirjailijoiden kirjoittamia ”kirjoja”, jotka ovat kaikkia muita kuin kirjoja, vaan laajennettuja roskalehtien paljastuksia. Nämä turhat törkykirjat veivät turhaan myös kirjastojen määrärahoja. Myös kustannustoimittajia saneerataan ja ylityöllistetään.

Olen opiskellut luovaa kirjoittamista myös Kriittisessä Korkeakoulussa 1990-luvun lopulla, sekä multimedian käsikirjoittamista ja koostamista, ja graafista viestintää. Titteliltäni olen media-assistentti. Nykyaikana kuka tahansa voi olla kirjailija ja taiteilija ilman rahaa ja julkaisuväyliä – vain internetissä. Se oli jokaiselle solidaarinen foorumi julkaista, ja lukea milloin tahansa. Tällä kaikella työ- ja opintokokemuksilla ei ole ollut suoranaista vahinkoa minulle runoilijana. Olen myös matkustanut syvälle eurooppalaiseen kulttuuriin. Kaupunkimatka oli mukava porkkana tehdä kaupungin naisvaltaista alipalkattua tuunia jonkin syklin ajan, ja tehdä sitten jotain muuta, omempaa. Kaltaiseni keski-ikäinen pohjoisen nainen on aikoinaan joutunut kaikenlaista tekemään.

Pidin viime kuussa digitaalisen grafiikan taidenäyttelyn Metamorphosis Polycolour Helsingissä, Soihdun Taidekahvilassa. Seuraava vastaava yksityisnäyttelyni Ja filmnoirimpi oli yö on lokakuussa Helsingissä, Vallilan kirjastossa. Myös viime vuonna järjestin Helsingissä kaksi digitaalisen grafiikan näyttelyä. Useimmat näyttelyni sisältävät digitaalisen grafiikkani, ”oikean” filmille tarttuneen valokuvaukseni, ja tussitaiteeni poikkitaiteellisia muotoja noin vuosilta 1988-2007.

Tänä vuonna olen saanut kaksi apurahaa kirjoittamiseen, mutta niistä projekteista olen visusti vaiti vielä. Olen avannut omat nettisivut tänä vuonna osoitteessa: http://jeminastaalo.suntuubi.com/ , joita päivitän jatkuvasti, sekä julkaissut nettimuodossa kauhuromantiikkaa ja goottilaisuutta hehkuttavan kirjan osoitteessa: http://romangoth.suntuubi.com/ kauhuromanttisine analyyseineen ja kuvineen.

Multimedia on nykyajan renessanssia ja alkemiaa - joillekin. Se ei ole pelkästään sielutonta hektistä hetkistä kuvavirtaa. Työvälineet (digikamera, kynä, muistivihko, muistitikku, patterit, led-valo) mahtuvat nykyään käsilaukkuun. Kuvaan usealla eri kameralla ja tekniikalla, ja sekoitan vanhan ajan valokuvausta, sekä koneellista ja kokeellista kuvanmuokkausta. Haluan silti jättää kuviini tietyn rähjäisyyden. Digikuvista pidän niiden nopeuden vuoksi, pääsen heti työstämään ideoita. Ei tarvitse odottaa, koska on rahaa teettää kuvat paperikopioiksi. Teetän joskus kyllä paljon A4-laserprinttejä valmiista töistäni. Teetin myös edullisesti 20x30 cm valokuviksi paljon töitäni, kunnes käyttämäni firma kyllästyi valokuvieni valtaisaan määrään, ja muutti takaisin hiljaisempaan Tallinnaan.

Digitekniikka on erinomainen, halpa ja ennen kaikkea solidaarinen keino tallentaa taidetta ja historiaa – niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa, ja jakaa muistoja edullisesti. Se on yhtä lailla anarkiaa ja insinöörinyherrystä, ja olla hyvinkin henkilökohtaista ja undergroundia taidetta, kuin tallennus- ja hallintakeino myös sukuhistorian kirjojen, ja matrikkelien teossa. On typerää väittää, ettei digiräpsiminen ei ole oikeata valokuvausta. Ilman valokuvankäsittelyohjelmia, skannereita, muistitikkuja, romppuja ja tietokoneita ei pystyisi tallentamaan esimerkiksi suvun kaukaistakin historiaa, eikä korjata vuosisadan alun haurastuneita sukukuvia, eikä jakaa niitä sukulaisille, eikä tehdä esimerkiksi kylähistorian kirjoja itse.

Multimediataiteilijana olen tehnyt realistis-maagisia omakuvasarjoja toimien itse kuvaajana ja mallina. Näin olen aina valmiina, ja tiedän mitä haluan, eikä mallille ei tarvitse maksaa. Ihmisen valokuvaaminen ex tempore on hankalaa - koska ei saa kuvata ilman lupaa, ja jos kysyy kuvan, kuvattava jännittää, tai poseeraa jollain vääristyneellä tavalla, tai ei ole tyytyväinen useisiinkaan lopputuloksiin. Omakuvia tehdessä tiedän aina että minulla on teoksiini kaikki oikeudet.

Olen multimedianero, vaikka inhosin tietokoneita, koska niillä ei aiemmin voinut tehdä mitään järkevää tai edes hauskaa. Lukiovuosinani 80-luvulla en opiskellut atk:ta - edellä mainituista syistä. Kirjoitin lyhytproosaa lähinnä matkakirjoituskoneilla. Tein pitkään ruumiillista ja kasvattavaa töitä mm. kehitysvammaisten kanssa ja pikku hiljaa multimedia-ala alkoi hapuillen syntyä ja sitten kehittyä. Huomasin kuvanmuokkauksen mielekkyyden ja aloin opiskella alaa, ja sitten myöhemmin opettaa muita, lähinnä taidepajojen nuoria: multimediassa pitää olla sisältöä.

Olen kuvannut alati vuodesta 1980 lähtien oman napani ulkopuolelta mm. porsliininmaalauskursseja, henkilökuvia Dario Fosta, peltivaurioita, hyönteisten hierarkiaa, kulttuurimatkojen raunioita tai taideaarteita, nälkäisiä susia, hyperaktiivista Mike Monroeta, ja kymmenen vuoden ajan veden liikettä. Kamera kulkee menossa ja hidastuksissa mukana. Seuraavaksi haluaisin kuvata kuun pintaa. Onnistua. Epäonnistua. Sinnitellä uudelleen. Toisinaan samalla filmirullalla voi olla kuvia Tuska- festivaalilta, keskitysleirinäyttelystä ja rauhaisalta lehmi- ja timoteipelloilta.

Teen pääasiassa havaintoja kiinnostavasta kohteesta sinänsä ikuistaen rehellisesti tai [war]holisesti tilanteen, tai sitten saan idean toimien itse mallina, lavastajana ja / tai kuvaajana, koska minulla ei ole tyystin tulottomana varaa malleihin, työhuoneisiin, materiaaleihin tai avustajiin, tällöin taide on aitoa, se tulee vimmalla, niillä resursseilla mitä sillä hetkellä on, siinä ei mietitä eikä kursailla turhia, vaan asia tehdään valmiiksi. Joskus maalasin työn vain kirkkaanpunaisella huulipunalla (koko puikko meni), ja mintunvihreällä kynttilän steariinilla roiskien - akryyli- ja öljyvärien loputtua. Taiteutan näitä alkuperäisiä töitäni (valokuvia, tussitöitä, maalauksia) multimediaksi. Teen paljon myös ns. julistetaidetta, kuvan ja yhden lauseen yhdistelmää. Toisaalta myös novellikokoelmassani fonteista ja sanoista muodostuu uusia kuvia.

Kamera on minulle kapseli muistikapasiteettia, se on sekä dokumenttia että taidetta, huvia ja arkea. Rakastan kameran tapaa puhua totta, mutta myös valehdella, vääristää ja muuttaa ikuiseksi, kauniiksi, kuolemattomaksi. Ennen kaikkea jakaa muille, myös tuleville sukupolville. Kertoa, että minäkin olen joskus ollut jossain osana tätä suurta mullistusta. Tai sen puutetta. Valokuvaus on sekä intiimiä, privaattia kuin yleisön palvelua, muistin virkistämistä, maailman värittämistä. Nautin eri elementtien yhdistämisestä. Olen välittäjä, meedio, shamaani siinäkin mielessä. Skannaan myös vanhoja paperikuviani / diojani / muuta taidettani, ja muokkaan niitä mieluusti. Toisaalta voin jättää jäihin teoksen, ja jatkaa sen tekoa vaikkapa 20 vuoden kuluttua, muokaten.

Onko kuvissa enää sanomaa? Mitä kuvaan? Ja jääkö maailmaan enää mitään persoonallista ja kuvaamisen arvoista kun kaikkien on mahdollista näpsiä kuvia jatkuvasti? Voiko maailmaa parantaa, valintoja tehden? Muistan. Kävelemme opiskelijoina pikkukaupungin illassa rauhanmarssissa kynttilät tuikkien, vahvasti tuntien. Alipalkattuina ja ylityöllistettyinä työläisnaisina emme jaksa marssia tultuamme kotiin lastensuojelusta. Osallistun taidenäyttelyyn kehitysvammaisten kanssa. Kirjoitan näyttöpäätteelle Petomaista grafiikkaa, ja Paavo Lipponen lukee sen ääneen murahdellen karhumaisena. Katson sutta silmiin. Otan varovasti kameran esiin. Susi juoksee harmaana pois polttopisteestä. Sid Vicious kuolee, ja päätän, että minusta tulee kirjailija. Kirjani julkaistaan.

Olen kirjoittanut yli 30 vuoden ajan. Suunnittelin Kalastajakylän tyttö -nimistä romaania 8-vuotiaana järven rannalla. Kirjoitin ja annoin tekstini luettavaksi eräälle lomittavalle karjakolle. Hän teilasi minut täysin. En kuitenkaan lopettanut. 12-vuotiaana muutin romaanin ponitarinaksi. 17-vuotiaani kirjoitin mielestäni loistavan vampyyrinovellon, muttei se menestynyt Pirkka-lehden kirjoituskilvassa, vaikka aikakautensa 80-luvun pelot ( mm. aids ) kuvastuivat siinä mustan huumorin keinoin - seksuaalisuuden irvokkuutta alleviivaten. Tärkeintä minulle kirjoittamisessa on oma minuus - ainoa rajoitukseni on deadline, aikataulu ja sieluni. Suhtaudun ekstaattisesti ja pitkäjänteisesti sanataiteeni tekemiseen, ja barokkimaisiin, tai nihilistisiin sanoihini maihinnousukenkieni alla. Se, ettei taidettaan tehdessä luovuta, koska kuppa- ja lautakunnat, mitkä milloinkin mielivaltaisesti arvottavat, julkaisevat tai rahoittavat, voivat muuttua, ja joskus tulee sinun vuorosi. Mutta sen eteen on todella tehtävä vuosia, vuosia töitä.

19-vuotiaana työstin jo loppusuoralla olevaa käsikirjoitusta lukion jälkeisellä Oriveden opiston kirjoittajalinjalla, ja vuonna 1989 lähetin sen kustantajille WSOY:hyn ja Likeen, kumpikin hylkäsivät. Kirjoitin lisää tekstejä, ja opiskelu Kriittisessä Korkeakoulussa myös kannatti, ja vuonna 1998 käsikirjoitin, ja koostin omista teksteistäni cd-romin Tuhannet kasvot Eroksen, jossa oli muun muassa kuunnelmiani, runojani, grafiikkaani, novellejani, ja valokuviani multimedian muodossa, olin yksi näyttelijöistäkin. Pari rompun tekstiä on myös päivitettynä esikoiskirjassani nimeltä Pornoinho, jonka WSOY julkaisi vihdoin vuonna 2002. Vaikka osa teksteistä oli rantautunut sinne jo 11 vuotta aiemmin – sittemmin hylättynä. Taiteilija-valokuvaaja-kirjailijana siis yksinkertaisesti multimediataiteilijana halusin kirjani kanteen ehdottomasti barbi-valokuvateokseni sarjasta Barbied Wire. Pari vuotta aiemmin olin jaetulla ensimmäisellä sijalla Novellit 2000 kilpailussa. Muttei kirja pelkästään suinkaan ole ainoa muoto, eikä foorumi – runojani, ja novellejani on julkaistu paljon erinomaisissa kotomaisissa kulttuurilehdissä, ja kaikille solidaarisesti avoimena olevassa ilmaisessa netissä, ja olen myös järjestänyt useita multimedian ja digitaalisen grafiikan näyttelyitäni.

Taiteilijanimi Jemina Staalo on oma pyhä, ja koskematon tila, koska taiteilija synnyttää itse itsensä, antaa hän itselleen myös aikuisena oman, pyhän, ja maagisen nimen. Se on venymistä toisen nahkoihin, uudistumista, ja rajan ylitystä; se on myös suojaava kuori, rämisevä sivuvaunu ja –persoona, joka vääjäämättä keskittyy taiteeseen toimien kuitenkin shamanistina, peilinä ja meediona potentiaalisen yleisön, ja tämän kyseenalaisen maailman välillä. Kaltaiselleni underground-kirjoittajalle yleisöksi riittää kolme fania, jotka todella tajuavat. Eri asia on, elättääkö se.

Kesällä 2006 sitten tein pohjoisessa metsässä ulottuvaisuudessa shamanistisia kangastöitä Tellervo goes Technicolor primitiivisellä tavalla: keitin padassa suon kasveja, ja värjäsin revittyä, vanhaa lakanakangasta suon kasveilla muistaakseni kivikautisen järven rannalla, sitten maalasin kuivuneelle värjätylle kankaalle mm noella, hiilellä, ja mustikoilla abstrakteista kuvioista naamoja, naamioita, ihmisen alkuperää, esiäitejä, katkeamatonta ketjua intuitiivisesti hakien.

Metamorphosis Polycolor -näyttely sisältää digitaalisen grafiikan teoksia noin vuosilta 1996-2006. Teokset olen kuvannut järjestelmä-, poketti-, ja digikameroilla. Enimmäkseen olen käyttänyt Photoshopia, mutta mikä tahansa muukin kuvankäsittelyohjelma on haasteellinen - haluan luoda vaikuttavan kontrastin, sekä lisätä värikylläisyyttä. Siksi näyttelyn nimikin kertoo feminiinisestä muodonmuutoksesta naurettavan hiusten värjäämisen avulla. Olemmeko kadonneet kauas alkuperäisistä myyteistä, ja toistamme arvotyhjiössä vain mainostoimiston sloganeita? Onko niin helpompaa?

Näissä omakuvissani, selfportraitti -töissä, olen kuvannut itseäni eri persoonissa, hiusväreissä tai peruukeissa - onhan persoona sana tarkoittanut alun alkujaan juuri naamiota. Ja jos peruukit tympivät, koetan poronsarvia, ja tein Valkoinen peura – musta Seita sarjan kuvia. Pidän sanasta portraitti - siinä yhdistyy sekä kylän raitti että esimerkiksi Amsterdamin satama, (port of Amsterdam), mielleyhtymineen, pidän moni kerroksellisista asioista, lankavyyhdeistä, verkkojen muodostumisesta, solmuista, elämänlangoista...